Vaakuna on pelkistetty, heraldiikan eli vaakunaopin sääntöjen mukaan tehty omistajansa kuvallinen, värillinen tunnus (ks. Heraldisen Tunnuksen Suunnittelijan Kymmentä Käskyä toisaalla näillä kotisivuillani).

Vaakunalla on aina sanallinen heraldisin termein muotoiltu selitys, vaakunaselitys, joka kuvaa vaakunan värit ja sisällön, mutta ei tyylittelyä eikä mahdollista symbolismia. Vaakunaselitys on itse asiassa itse vaakuna sillä jos vaikkapa jostain vanhasta vaakunasta löydetään selitys ja kuva ja nämä eroavat toisistaan, noudatetaan selitystä, ei kuvaa, kun tästä vaakunasta uusia kuvia tehdään.

Vaakunat syntyivät Länsi-, Keski- ja Etelä-Euroopan taistelukentillä 1100-luvulla kun rautaan puettuja ritareita oli vaikea tunnistaa ja ratsumiehen kilpi oli sopiva tila ja paikka merkin esittämiseen. Ristiretket levittivät sitten 1200-luvulla heraldiikan tuntemusta ja niiltä ajoilta juontavat luultavasti alkunsa kypäränpeitteet. Heraldiikasta tuli tällöin myös perinnöllistä.

Varsinaisesta taisteluheraldiikasta erillään 1300- ja 1400-lukujen turnajaiskulttuuri kehitti ja systematisoi myös vaakunakulttuuria ja lisäsi kypäränkoristeen vaakunakokonaisuuteen.

Siteerataan tässä 1300-luvun suurta heraldikkoa ja lainoppinutta, Bartolus de Saxoferratoa Italiasta:

"Kuka tahansa saa käyttää vaakunaa tai hankkia itsellensä sellaisen, kunhan ei ota toisen vaakunaa."

Tämä pätee edelleen.

Lisäksi voidaan sanoa, että vaakuna on omistajansa omaisuutta ja periytyy jälkeläisille samoin kuin muukin omaisuus.

Heraldiikka on yhtäältä vaakunaoppia ja vaakunoiden ja niiden historian tutkimista, toisaalta heraldiikalla tarkoitetaan myös heraldista taidetta eli vaakunoiden suunnittelua ja vaakunakuvien ja vaakunan sovellutusten (esim lippujen, viirien, sinettien ja muiden merkkien) suunnittelua ja tekemistä.